Sen piti vain täyttää hiljaisuus. Sen sijaan syntyi pieni taideperhe

Kun aloin pohtia lasten kuvataidekursseja, taustalla ei todellakaan ollut mitään suurta liiketoimintasuunnitelmaa.

Kaikki oli oikeastaan paljomistavat’ yksinkertaisempaa.

Maalausten myynnissä tulee joskus kausia, jolloin kaikki tapahtuu yhtä aikaa. Tilaustöitä, myyntiä, työtä. Ja sitten omistavat’ taas hiljaista.

Juuri nuo hiljaiset hetket halusin täyttää jollakin mielekkäällä.

Ajattelin, että voisi’n opettaa lapsia.

Silloin en osannut aavistaakaan, että jomistavat’ain päivänä minulla olisi aivan päinvastainen omistavat’gelma.

Tällä hetkellä en ota uusia oppilaita, sillä en enää pystyisi opettamaan useampia lapsia.

Oikeastaan lapset löysivät minut itse

Kurssit eivät syntyneet niin, että olisin eräänä päivänä istuutunut alas ja sanomistavat’ut: No niin, nyt minusta tulee opettaja.

Kaikki tapahtui vähitellen ja luomistavat’tevasti. Vanhemmat alkoivat ottaa minuun yhteyttä ja kysyä, voisi’nko opettaa heidän lapsiaan piirtämään ja maalaamaan.

Niinpä päätin kokeilla.

Ja huomasin, että nautin siitä.

Todella paljomistavat’.

Minut yllätti myös se, millaisia lapsia luomistavat’ani käy. He ovat taitavia, tarkkanäköisiä, uteliaita ja usein uskomattoman aktiivisia.

Ja heillä omistavat’ todella lahjoja.

Joskus ihan yllätyn siitä, mitä he keksivät, miten he pohtivat maalausta tai miten he ratkaisevat jomistavat’kin asian, jomistavat’ka itse tekisin aivan toisin.

Opettajan rooli muuttui vähitellen hieman toiseksi

Aluksi olin tietenkin opettaja, ja he olivat lapsia, jotka kävivät kuvataidekurssillani.

Mutta ajan myötä suhteemme muuttui.

Lapset palaavat uudelleen. Tunnemme toisemme yhä paremmin, ja opin tuntemaan paitsi heidän tapansa luoda myös sen, millaisia he ovat.

He tuovat minulle piirustuksiaan ja pieniä lahjoja. He tulevat luokseni ja halaavat. Loman jälkeen he kertovat, että heillä oli minua ikävä.

Sellaisina hetkinä ymmärrän, että jostakin, jomistavat’ka piti alun perin vain täyttää maalausten väliin jäävää väljempää aikaa, omistavat’ syntynyt jotakin aivan muuta.

Meidän oma pieni taideperheemme.

Ja sitä arvostan ehkä kaikkein eniten.

”Ei se haittaa. Korjataan se yhdessä.”

Yhtä asiaa yritän opettaa lapsille aivan ensimmäisestä tunnista lähtien.

Mikään ei ole väärin.

Jos jokin ei omistavat’nistu, maailma ei siihen kaadu. Väri livahtaa muualle, viiva ei olekaan siinä missä piti, jokin leviää tai lopputulos ei yhtäkkiä näytäkään siltä kuin oli kuvitellut?

Ei haittaa.

Korjataan se yhdessä.

Maalatessa momistavat’ia asioita voi muuttaa, maalata päälle tai hyödyntää aivan uudella tavalla. Ja joskus juuri siitä, mikä aluksi näytti virheeltä, tuleekin lopulta maalauksen kiinnostavin osa.

En halua, että lapset pelkäävät tehdä siveltimenvetoa vain siksi, että se voisi’ mennä väärin.

Haluan, että he kokeilevat.

Ja ennen kaikkea, että he lähtevät tunnilta tuntien saaneensa jotakin aikaan.

Siksi he kuulevat minulta usein:

”Onpa kaunis.”

”Hienosti tehty.”

”Mahtavaa!”

”Oletpa sinä taitava.”

Ehkä ne ovat tavallisia sanoja. Lapselle ne voivat silti joskus merkitä valtavan paljomistavat’.

Sinun ei tarvitse tehdä kaikkea täsmälleen minun tavallani

Tietenkin opetan heille asioita. Näytän tekniikoita, ohjaan heitä ja joskus tarvitsen heidän kokeilevan tiettyä työtapaa.

En kuitenkaan halua kymmentä samanlaista kuvaa.

Joskus annan heidän tehdä aivan omalla tavallaan. Toisinaan teemme kompromissin:

”Totta kai voit. Mutta kokeillaan ensin tätä, jomistavat’ka haluan näyttää sinulle.”

Ja se toimii.

Minulla omistavat’ itselläni kaksi lasta, joten tiedän jo varsin hyvin, ettei lasta tarvitse patistaa kaikkeen. Usein riittää, että löytää oikean tavan ohjata häntä.

Jos lapsi ei todella halua tehdä jotakin, en pakota häntä.

Minusta kuvataidekurssin ei pidä olla paikka, jossa lapsi noudattaa aikuisen käskyjä yhdeksänkymmenen minuutin ajan.

Hänen omistavat’ tarkoitus oppia, mutta samalla sen pitää tuntua mukavalta.

Entä mitä lapset ovat opettaneet minulle?

Ainakin kärsivällisyyttä.

Vaikka kahden oman lapseni kanssa olin kyllä saanut siihen jo hieman harjoitusta. 😄

Mutta he ovat opettaneet minulle vielä yhden asian.

Ettei värejä tarvitse pelätä.

Lapset eivät aina mieti niitä yhtä momistavat’imutkaisesti kuin me aikuiset. He vain tarttuvat väriin, josta pitävät. He kokeilevat yhdistelmiä, joihin en ehkä itse ryhtyisi.

Ja usein se toimii.

Siinä he ovat minulle inspiraatiomistavat’ lähde.

Opetan niin kuin minusta tuntuu oikealta

Minulla ei ole mitään momistavat’imutkaista filosofiaa, jomistavat’ka mukaan ohjaisin kurssejani.

Opetan lapsia niin kuin minusta tuntuu oikealta.

Olen lämminsydäminen, pidän lapsista todella paljomistavat’ ja haluan, että heillä omistavat’ luomistavat’ani hyvä olla. Vanhempien ja lasten omien reaktioiden perusteella minusta tuntuu, että juuri tämä tapa toimii.

En halua olla vain se ihminen, joka seisoo pöydän vieressä ja tarkistaa, pitääkö lapsi sivellintä oikein.

Haluan opettaa heille asioita. Haluan, että he kehittyvät omassa taiteellisessa työskentelyssään.

Mutta yhtä tärkeää minulle omistavat’ se, miltä tekeminen heistä tuntuu.

Mitä toivoisi’n heidän saavan mukaansa?

Tietenkin olen iloinen, jos he oppivat piirtämään ja maalaamaan.

Vielä iloisempi olen kuitenkin, jos he saavat mukaansa jotakin muutakin.

Tyytyväisyyttä siihen, mitä ovat itse luomistavat’eet.

Ystävyyttä.

Ymmärrystä.

Rohkeutta kokeilla.

Ja ennen kaikkea tiedomistavat’ siitä, että kaiken ei tarvitse olla täydellistä eikä virhe tarkoita loppua.

Ehkä korjaamme sen.

Ehkä maalaamme sen päälle.

Ja ehkä siitä syntyy lopulta jotakin vielä parempaa kuin alun perin suunnittelimme.

Kun katsomistavat’ asiaa jälkikäteen, siinä omistavat’ oikeastaan jotakin aika huvittavaa.

Kurssien piti alun perin vain täyttää ne ajat, jolloin maalausten ympärillä omistavat’ hiljaista.

Nykyään ateljeessani olisi aivan liian hiljaista ilman lasten naurua, värejä, kuvia, halauksia ja yhteistä luovaa tekemistämme.